Biitsin viimeinen matka

Olen alkanut tulla siihen tulokseen, että Biitsin on parempi päästä viimeiselle lennolleen hiljalleen.

Sen sokeus on kiirinyt yhä nopeampaa tahtia, eikä se enää erota valoja. Se on alkanut törmäillä myös seiniin ja esineisiin, eikä enää laskeudu kuin ennen. Siteeni siihen on syventynyt, sillä se on monissa asioissa riippuvainen minusta. Se ei itse pääse häkkiin, saati minnekään turvaan, jos tippuu lattialle. Minä tarjoan sille hirssintähkät ja makupalat ja kun se tietää niiden olevan tarjolla, se hapuilee ilmaa toiveikkaasti nokallaan.

Biitsi on erakoitunut. Se ei enää saa kontaktia muuhun parveen, eivätkä muut reagoi siihen enää pahemmin. Vaulderien kuoleman jälkeen sen elämä on ollut alamäkeä, eikä se enää oikein saa hurmattua itselleen uutta johdattajaa. Se ei enää voi harjoittaa turvallisesti lentämistä, eikä sen elämä ole mielestäni enää elämisen arvoista.

Annan itselleni aikaa hiljalleen hyvästellä ja katson ensi kuussa sopivan hetken. Joskus on pakko tehdä tällaisiakin päätöksiä, niin vaikeita kuin ne ovatkin.

Glaukooma on ollut osana Biitsin elämää alusta asti. Jo vuonna 1999 ostaessani sen eläinkaupasta tiesin jonkin olevan vialla. Arvelin sen vain olevan huonosti pidetty, sillä se oli rähjäinen ja masentunut. Veljeni bongasi ensimmäisenä silmätulehdukset – itse olin tuolloin vasta lapsi.

Biitsiä käytettiin eläinlääkärillä monia kertoja. Tulehdukset eivät näyttäneet loppuvan, ja lopulta sillä todettiin glaukooma. Se oli ehtinyt saada ensipoikueensa, jolle kävi kalpaten. Biitsi oli ollut kuitenkin hyvä isä.

Luonteena Biitsi oli päättäväinen hurmuri, joka vetosi jostain syystä todella voimakkaasti muihin naaraisiin. Pesityslainalintujen tarkoitukset loppuivat yleensä siihen, että kiintymys tapahtuikin Biitsin kanssa, eikä tarkoitetun kumppanin. Biitsi oli hyvin hellyydenkipeä ja rakasti rapsutteluja. Olipa sillä yhdessä vaiheessa kaksikin tyttöä samaan aikaan. Rakkaus tuntui pitävän sen voimissaan. Kun Vaulderie menehtyi kuputukokseen, musertui Biitsinkin tila hiljalleen.

Viimeisen vuoden aikana Biitsi sokeutui kokonaan. Se ei enää erottanut edes valoja tai varjoja. Se törmäili lentäessään kaikkialle eikä voinut laskeutua. Se huusi parven perään kykenemättä seuraamaan muita lintuja. Päänsäryt lisääntyivät ja pieni nykivä liike. Paine alkoi taas nousta entisestään ja aiheutti kipua.

Viimeisenä päivänä linnut olivat oudon hiljaa kuin aistien, mitä oli tulossa. Pikkuinen Lilla oli erityisen suloinen ja otti yllättäen suurta kontaktia Biitsiin rapsutellen sitä. Biitsi ei ollut saanut kontaktia muihin ikuisuuteen. Biitsi koetti nousta Lillan pään päälle parittelemaa – vanha playah, ajattelin hiukan hymyillen. Mutta sitten sama hiljaisuus vain jatkui Biitsin ravistellessa kipeää päätään.

Eilen 11.3.2010 veimme Biitsin Turun Eläinsairaalaan. Saamamme palvelu oli hyvää ja lämminhenkistä. Toisin kuin muutamilla muilla eläinlääkäreillä saman tapaisissa tilanteissa, Eläinsairaalassa lintua kohdeltiin kunnioittavasti ja hellästi, mutta asiantuntemuksella. Tuomani hautalaatikko oli vähän liian pieni, mutta sympaattinen eläinlääkäri auttoi ystävällisesti hellin elein minua saamaan Biitsin mahdollisimman mukavasti laatikkoon. Henkilökunta otti aidosti osaa suruun ja kertoi, että tein oikein. He kehuivat myös, että Biitsin tilan huomioon ottaen poika oli hyväkuntoinen ja lihaksikas, joten ihan hukkaan uurastukseni ei ollut mennyt. Lääkäri arveli Biitsin olevan kuitenkin niin kivuissa, että eutanasia oli viisain ja armeliain vaihtoehto siinä vaiheessa. Parempi nyt kuin sitten, kun tila olisi vielä pahempi. Ei ole linnun elämää olla eristyneenä, lentotaidottomana ja sokeana niin, että ruokakin on tuotava kasvojen eteen.

Lepää siis rauhassa, rakas BIitsi. Toinen neitokakaduni ikinä. Käsiini nukahtaessasi olimme hetken yhtä ja sain viimein vapaasti silittää valkeaa untuvaasi. Toivottavasti sylini oli lämmin paikka nukahtaa.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *