My Temple

Epäröin pitkään tämän kirjoittamista, mutta nyt minun on pakko purkaa tuntemukseni. Lupaan kirjoittaa seuraavalla kerralla jotain mukavampaa. Viime aikoina olen katsellut lintuchattien/irc-kanavien meininkiä. Mieleeni juolahti väkisinkin pätkä lyriikkaa Jesus Christ Superstar -musikaalista.

My temple should be a house of prayer But you have made it a den of thieves! Get up, get out!

Lintupiirien muoti-ilmiöt nousevat ja laskevat. Joskus on ollut muotia osata genetiikkaa.

Joskus on ollut muotia tietää positiivisesta vahvistamisesta. Nyt on muotia dissata kaikkea ja kaikkia ja oikein etsimällä etsiä netistä ilmoituksia tai kysymyksiä, joiden esittäjät voidaan tuomita tietämättä asioista oikeastaan yhtään mitään. ”Kato nyt totakin…” ”Onpa toikin lintu taas kustu huoh…” ”Kato miten huonosti toi asia on hoidettu ei oo taas mitään kuultu positiivisesta vahvistamisesta!” ”Kylläpä toi yhdistys on tyhmä tossakin taas ja kaikki siellä on perseestä ja toi toinenkin on perseestä.” ”no päättikö hallitus edes mitään järkevää..” ”Voi miten hirveää kun tuo eläinkauppias ei tiennyt, että punaposkiraitayläperän nykyinen nimi onkin hemppoposkipunaperäyläraitapää! Todella ammattitaidotonta hmph!”

Tähän keskusteluun sitten vedetään aloittelijat ja yhdessä mässäillään, kun ei keksitä parempaa keinoa saada aikaan yhteishenkeä. Olenkohan nyt ihan kohtuuton, jos väitän, että ihmiset, joilla ei ole itsellään lintuja, eivät ole niitä parhaimpia henkilöitä paasaamaan ja tuomitsemaan muiden harrastustapoja? Olotilani on ollut ahdistunut ja surullinen tämän pääteemaksi nousseen keskusteluaiheen vuoksi, enkä ole oikeastaan jaksanut enää itse osallistua chatteihin niin paljoa. Olisin tekopyhä tietenkin, jos väittäisin, etten itsekin olisi joskus kironnut ihmisten hölmöyttä. Olen kironnut sitä itse asiassa erittäin paljon ja etenkin lasten absurdien tekojen suhteen ymmärrykseni ei aina riitä – mutta nyt tarkoitan sitä, että joka aamu screenin avatessa on aloitettu jo muhevat haukkumiskeskustelut. Siinä mässäillään, oikein ryvetään siinä miten huonosti kaikki on (vaikka asiathan ovat paremmin kuin varmaan koskaan Suomessa!), etsitään kohteita, oikein innokkaasti haukutaan, etsitään seuraava kohde ja taas seuraava ja yritetään sitten jotenkin nostaa omaa egoa. Hyi… Ja mikä kurja ilmiö sekin on, että aina, jos joku on hankkimassa parveensa uutta lintua, yritetään keksimällä keksiä perusteluita, miksi niin ei kannattaisi tehdä? Onko se jotenkin joiltakin ihmisiltä pois? Pitääkö muita dissata enemmän siksi, jotta pyyhkisi pois omat epäonnistumisensa muiden silmissä? Että olisi jotenkin korkeampi status? Milloin kaikesta tuli noin surullisen mustavalkoista ja mistä lähtien aloittelijat on ollut pakko aivopestä näkemään asiat ihan yhtä mustavalkoisesti? Vai onko kaikessa vain kyse siitä, että yksinkertaisesti nautitaan siitä haukkumisesta? ”Mä olen vain huolissani” ei mene läpi, jos lauseet sisältävät kirosanoja ja ovat rakenteeltaan henkilökohtaisenkin dissaavia. Dissaajat dissaavat myös muita dissaajia, eivätkä tajua, että ovat lopulta lähellä samaa tasoa: surullista kyllä, olen saanut kommenttia, miten ei uskalleta kirjoitella (niin foorumin kuin ircinkin suhteen), koska nämä lintumaailman inkvisiittorit voisivat sitten tuomita. VA:n chatissakin on itse asiassa useamman kerran varovasti sanottu asiasta aloittelijoiden taholta. Silti ei tapahdu mitään muutosta.

Minulla ei ole enää kauaa aikaa varmaankaan olla harrastukseni parissa. Viimeistä viedään. Tavallaan sitä olisi toivonut, että olisi voinut lähteä hyvin mielin. Että olisi jättänyt jotakin todella hyvää ja voinut korjata asioita. Mutta toisaalta itsekkäästi ajateltuna tämä on liiankin helppoa. Minun on paha olla tällaisessa kuristavan painostavassa ilmapiirissä, jossa saa pelätä myös jokaista omaa liikettään. Kun yksi poikueesta on kuollut, yhden on vaikea oppia lentämään ja yksi ontuu jalkaansa, enkä tiedä yhtään, mistä kaikki johtuu, ravitsemuksen ja muun ollessa enemmän tiptop kuin koskaan, en uskalla puhua asiasta edes lähimmille lintuharrastajaystävilleni, koska saan pelätä joutuvani itsekin sen lujan tuomion kohteeksi. Jopa tilanteessa, jossa en mielestäni sitä ansaitse, koska olen panostanut enemmän kuin koskaan. Tuomitsemista tuomitsemisen vuoksi. Siltä se tuntuu. Näissäkin tuntuu välillä, että joillain harrastajilla on ihmeellinen kateus asemastani, joten on alettu kyylätä ja pointata mokia, joilla voidaan perustella, kuinka yliarvostettu olen. Tai vaihtoehtoisesti mielistellään ja kehutaan, yritetään kaveerata kanssani suorastaan sairaalloisella yli-innokkuudella, niin kuin ystävyyteni voisi kohottaa jonkun statusta lintupiireissä. (”kohottaa statusta lintupiireissä”, ei apua. :D) Ei minun ystävyyteni tee kenestäkään parempaa millään tavalla. Ja minä ihan itse olen sanonut, että olen yliarvostettu. Ei sitä veistä tarvitse kääntää haavassa enempää. Lopettakaa. Minua ahdistaa.

Ja ennen kuin privat alkavat vilkkua, todettakoon vaikka vanha sanonta, että se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Jos tuntuu siltä, että jokin kohta poikkeuksellisen suorapuheisessa tekstissäni on koskenut itseä, sitten se varmaankin on. Itsehän tiedät sen loppupeleissä parhaiten, mitä olet sanonut, tehnyt ja ajatellut. Kirjoitin entryn ehkä hieman huonosti, mutta sallin sen tällä kertaa itselleni, enkä korjaa sitä. Parempi olla aito. Alkuperäinen tarkoitus oli pikemminkin kirjoittaa äidillinen neuvo siitä, kuinka lintuharrastus on paljon nautinnollisempaa, jos hoitaa omat asiansa ja lakkaa puuttumasta liikaa muiden asioihin. Ikävää, että kirjoitin näinkin tunteella. Mutta olkoot se nyt näin. Koska ymmärrys on minulle aina erittäin tärkeää, tässä vielä yllä mainitusta musikaalista eräs biisi, joka on kulkenut matkallani linnunpölykeuhkon kanssa taistellessa. Se kuvaa tuntemuksiani ja ajatuksiani aivan liian hyvin ja tahdon jakaa sen kanssanne.

Jesus Christ Superstar: I Only Want To Say (Gethsemane)

I only want to say
If there is a way
Take this cup away from me
For I don’t want to taste its poison
Feel it burn me,
I have changed I’m not as sure
As when we started

Then I was inspired
Now I’m sad and tired
Listen, surely I’ve exceeded
expectations
Tried for three years
Seems like thirtyv Could you ask as much
From any other man?

But if I die
See the saga through
And do the things you ask of me
Let them hate me, hit me, hurt me
Nail me to their tree

I’d want to know
I’d want to know my God
I’d want to know
I’d want to know my God
I’d want to see
I’d want to see my God
I’d want to see
I’d want to see my God

Why I should die
Would I be more noticed
Than I ever was before?
Would the things I’ve said and done
Matter any more?

I’d have to know
I’d have to know my Lord
I’d have to know
I’d have to know my Lord
I’d have to see
I’d have to see my Lord
I’d have to see
I’d have to see my Lord

If I die what will be my reward?
If I die what will be my reward?
I’d have to know
I’d have to know my Lord
I’d have to know
I’d have to know my Lord

Why, why should I die?
Oh, why should I die?
Can you show me now
That I would not be killed in vain?
Show me just a little
Of your omnipresent brain
Show me there’s a reason
For your wanting me to die
You’re far too keen on where and how
But not so hot on why
Alright I’ll die!
Just watch me die!
See how, see how I die!
Oh, just watch me die!

Then I was inspired
Now I’m sad and tired
After all I’ve tried for three years
Seems like ninety
Why then am I scared
To finish what I started
What you started
I didn’t start it

God thy will is hard
But you hold every card
I will drink your cup of poison:
Nail me to your cross and break me
Bleed me, beat me
Kill me, take me now
Before I change my mind

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *