Luopumisen tuska

Se on linnunpölykeuhko. Viimeisen altistustestin aikana eilen oli haettava toinen kuumemittari, koska halusin varmistaa, että onko se nyt varmasti muka noin korkea ja onko tää nyt tätä ja enhän mä vaan draamaile. Mutta siinä minä istuin horkkakuumeessa, lihakset kipeinä, hengitys hankalana peittoon kääriytyneenä ja pää särkien, oksetuksesta liikkumattomana. Minun on vaikea uskoa, että tämä ihan oikeasti on loppu. Kun tässäkin tilanteessa ne oireet tulivat mielestäni nopeammin kuin mitä ilmeisesti pitäisi. Muutenkin on hämännyt koko tapaus, sillä niin monet asiat ovat saaneet vain hailakoita perusteita.

Nyt olen jo hyväksynyt ajatuksen siitä, että lintuharrastukseni loppuu, eikä tule ikinä palaamaan, ellei lääketiede koe mullistusta. Ja silloinkaan en saa juuri näitä rakkaita lintujani takaisin, koska ei niitä voi uusista kodeista vain tulla riistämään. Ailahtelen rajusti. Välillä, ehkä kerran kahdessa viikossa, tulee uskomaton euforinen onnetunne, jonka aikana kulutan koko energiani ja sosialisoin ja olen ihan omassa maailmassani, eikä mikään huoleta. …Ja sitten on kuin väsyisin siitä onnesta ja luhistuisin ihan pohjalle asti.

Välillä minussa on vain pelottava tyhjiö, sellainen outo pisto rinnassa paineen lisäksi ja sellainen pelottavan rauhallinen ajatus siitä, miten helppoa olisi vain olla olematta. Kokea lobotomia. Olla robotti. Ehkä en nauttisi myöskään asioista sitten, mutta kun ajattelee… vähemmän minä asioista nautin kuin kärsin nykyisin. Olen ollut aina vähän alakuloisuuteen taipuva ihminen, jonka ongelmana taitaa olla se, että korkean tietoisuuden ja sisäisen filosofiani vuoksi minun on vaikea ymmärtää ihmisten yksinkertaisuutta. Hyväksyn sen, mutta sen vuoksi minun on ollut vaikea luoda vankkoja siteitä. Linnut ovat olleet helpompia. Ne eivät tee typeriä tekoja tyhmyyden vuoksi, vaan kaikkeen on aina ollut syy, jonka olen voinut ymmärtää. Unelmat ja linnut ovat pitäneet tämän hiukan introvertin persoonani tolpillani. Nyt minulle jää vain unelmat, muttei voimia lähteä toteuttamaan niitä. Samalla koen syyllisyyttä siitä, että edes harkitsen jotain muuta harrastusta ja etsin korviketta, jota en todellisuudessa halua.

Pelkään, että suurin luhistuminen on vielä edessä. Viimeistään sitten, kun viimeinenkin lintu on uudessa kodissa ja joudun purkamaan lintuhuoneen. Pelkään itseäni ja ajatuksiani, en saa kunnon yöunia ja olen jatkuvassa vuorokaudenympärisessä ahdistustilassa, ellen joudu skarppaamaan. En tiedä, miten minun tulisi puhua asiasta, koska pelkään leimaamista dramaattiseksi tai huomionkipeäksi, joten puhun ihmisille tilanteestani joskus jopa hymyillen ja vitsaillen ja teen vain entisestään hallaa itselleni.

Viime perjantaina luovutettiin Becky ja Alma. Ensin piti mennä vain Alma, mutta pariskunta alkoi sellaisen metelin, etten ole moista aiemmin kuullut. Becky ei vain kiljunut Alman perään – se rääkyi. Niin kuin se paniikkikiljuminen olisi mennyt yli linnun oman kyvyn niin, että sen ääni murtui siitä kuohusta. En ole koskaan kuullut yhdenkään neitokakadun kilahtavan niin totaalisesti. Pysähdyimme ostajan kanssa pihalla kuunnellen sisältä tulevaa itkua ja katsoimme toisiimme hetken. Ilmeissä oli yhteisymmärrys; niinpä Becky lähti Alman mukaan ja pariskunta sai pitää toisensa. Mutta niillä on kaikki kuulemma hyvin.

Alma oli niin siro ja vieno, kun katselin sitä vielä viimeisen kerran aviaariossa. Kaunis tyttö. Ja Becky loisti valaistuksessa upeasti. Se oli sulkasadon juuri käynyt ja sen kasvot olivat puhtaina pesimähormonilaikuista. Keltaiset kuin sitruuna. Pitelin sitä ja suukottelin hellästi ennen häkkiin siirtämistä. Se oli melko rauhallinen, mitä nyt yritti päästä Alman luo.

Aluksi olin miettinyt erottamista, sillä parilla on takanaan useampia poikueita ja ne ovat melko kiihkeitä pesimään. Mutta ehkä sitten kuitenkin on parempi näin. En vain ollut ihan henkisesti varautunut Beckyn lähtöön – se on ihan ensimmäinen neitokakaduni ikinä, vanhempi herra jo ja poikasena minulle tullut, itse kesytetty ja kaikki sen kanssa koettu. Nuorempana otin Beckyn kanssa päiväunia ja se oli niiin pikkuinen ja lämmin ja se nojasi minua vasten ja oli siinä ja hengitti rauhassa ja uinui, ja minä katsoin sitä salaa silmät raollaan, koska se oli vaan niin ihana katsottava. Ja joskus se nukkui otsallani ja kakki siihen, enkä minä välittänyt, koska se oli minun rakkaani.

Nieleskelin itkua jo automatkalla takaisin, mutta lopullinen luhistuminen tuli sitten, kun auton ovi meni kiinni ja linnut huristelivat pois. Pari etäämmältä minulle vislailevaa ja tervehtivää oman lajini koirastakin perääntyivät ja vakavoituivat hieman noloina nähdessään, että heruttelukohteella ei nyt ehkä ollut kaikki ihan hyvin… Loppuilta menikin sitten Ben & Jerry’s -jätskipurkki sylissä.

Tänään on aika luovuttaa Kassu Saaralle. Vähän jännittää, mikä on reaktioni tällä kertaa. Onneksi olen melko paljon yhteyksissä tulevan omistajan kanssa ja hän on todella innoissaan oppimaan kaikenlaista. Jos epäilykseni osoittautuisivatkin todeksi, eikä pölykeuhkoa olisikaan, hän myös totesi ymmärtävänsä täysin, jos tuolloin tahdon Kassun takaisin. Sekin huojentaa osittain oloani ja mahdollistaa sen, että voin luovuttaa rakkaan uuteen kotiin.

Saa nähdä, mitä tästä tulee. Itku on mukana joka hetkessä.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *