The End – Muistot jäävät

Virheellisen pölykeuhkodiagnoosin ajalta peräisin oleva kirjoitus, jossa käyn harrastukseni läpi alusta loppuun.

”Äiti, tiesiksä et pulun tieteellinen nimi on Columba livia domestica? Tiesiksä, että pulut on itse asiassa ihmisen jalostamia ja ne on jalostettu semmosista kalliokyyhkyistä, joitten tieteellinen nimi on tietty Columba livia? Et niinku pulut on oikeesti karanneita kirjekyyhkyjä! Niiltä on menny suuntavaisto.”

”Mikä se o?”
”Se o räksä.”
”Räksä!”
”Räkättirastas.”
”Kui varte se on siin?”
”Se on varmaan pudonnut pesästä, ku se on noin nuori. Haluaisiksä kasvattaa sen isoksi?”
”JOO!”

Lintulauta kukoisti joka talvi. Harakoiden, tiaisten, fasaanien ja muiden perusvierailijoiden lisäksi näkyi toisinaan myös harvinaisempia vieraita, kuten närhiä. Muistan, että lapsena näin usein punatulkkuja, mutta jostain syystä niitä ei näe enää nykyisin juuri koskaan. Tänä talvena en nähnyt yhtä ainuttakaan. Mutta toisaalta. Vietinkin kolme kuukautta suurimmaksi osaksi neljän seinän sisällä.

 

”Äiti, mä haluan papukaijan.”
”Eikö marsu olisi kivampi?”
”Mä haluan papukaijan.”
”Mitä sä olisit valmis tekemään sen eteen?”
”MITÄ TAHANSA!!”

Automatka partioleiriltä kotiin. Olin 7-vuotias. ”Henkka on sairaalassa.” Huoli veljestä. Outo tunnelma. Synkkää. Ja… aivan yllättäen! Huoneessani häkki. Ja papukaija. Harmaa. Arka. Tullut ulkomailta. Hellällä huolenpidolla Jaco on tämän kaiken jälkeen oppinut luottamaan jo ihmisiin.

Mökin kuistille tippui talitiaisen poikanen. Lintu laitettiin takaisin, mutta se tiputettiin pois uudelleen. Se oli huonokuntoinen. Mä-Hemmo-Igor-Tipi4 ei ikävä kyllä selvinnyt. Kurjasti kävi myös Albert Einstein Tipi 6:lle, joka oppi ties mitä, mutta vain viikkoa ennen arvioitua vieroitusaikaansa lensi ikkunaa päin pitopalvelun perässä siskoni ylioppilasjuhlien aikana.

”Nyt et itke. Et pilaa näitä juhlia. Se oli pelkkä lintu.”

Ja minä itkin kuin viimeistä päivää autotallissa kylmän ruumiin äärellä, kielloista huolimatta, kylmä sanat soiden päässä.

Kevät ja Minä – räkättirastassisarukset – sen sijaan vieroitettiin onnistuneesti luontoon.

”Hei, Leena! En tiedä, muistatko minut. Kirjoitin Nokan koputusta -palstalle jakostamme, joka söi isäni puvuntakin napit.”

”Äiti… Mä haluaisin neitokakadun.”
”Mutta eksä sanonu, että undulaatit ja neitokakadut on tylsiä?”
”Joo, niin mä aattelin, mutta… emmä tiedä. Mä oon selannu nettiä tosi paljon ja lukenu niistä. Tuu kattoo, täällä on tämmönen sivusto. Niit on vaiks minkä värisiä. Vitsi tää on kaunis… Ja tää. Ja tääkin! Mut mä kyllä varmaan haluisin ihan semmosen harmaan. Ne on kaikkein söpöimpiä.”

Suojatien ylitys siinä, missä oli ennen Turun joutsenapteekki. Apteekilta Nordealle. Muistan keskustelleeni äitini kanssa naaraiden ja koiraiden eroista ja siitä, että saattaisin haluta ehkäpä koiraan, mutta että ei naaraskaan paha olisi. Kaikki kelpaisi. Hoivaisin lintua täydellä rakkaudella, jos sellaisen saisin.

Jouluna 1998 kaikki muut paketit avattuani isäni hymyili ovelasti ja pyysi minua käymään saunan eteisessä. Sydän hyppäsi kurkkuun. Becky. Pieni, harmaa lintu, joka möllötti siellä hissukseen, niin nätisti. Lauloin pari päivää kuorolauluja, enkä olisi malttanut edes syödä. Rakastuin niin pohjattomasti.

”ET SYÖ MUN LÄKSYKIRJOJA! BECKY EI! Becky, ope suuttuu! BECKY E… …? Mitä, muru? Mitä sä haluaisit? …Että tästäkö… tälleen…? Äiti… Äiti mä… rapsutan Beckyä! Äiti! Äiti tuu ihan hiljaa kattoo!”

”Minkä näistä sä haluaisit?”
”Ton.”
”Ton?”
”Se on niin surullinen. Kato. Joku on kakannu sen selkäänkin. Mun on hirveen paha mieli sen puolesta.”
”No, me otetaan se.”

Parin vuoden pälliyttä minulta. Murrosiän typeryyttä ja laiminlyöntiä. Kunnes eräänä päivänä Becky repi remontin jälkeen siipisulkansa. Tajusin, että mikään ei ole itsestäänselvää. Lupasin hyvittää typeryyteni ja laiskuuteni sille pienelle linnulle. Aloitin kahlaamalla nettiä läpi ja päivittämällä tietotasoni. Törmäsin sivustoihin väreistä ja genetiikasta ja tutkailin niitä varovasti, keskittyen kuitenkin perushoitoon.

Kaijuleiden chatti. Taisin olla viidentoista. Pohdin kovasti, uskallanko mennä. Ja uskalsin. Paljon uusia tuttavuuksia. Pet Expo. Nyt edesmennyt Leena Pätiälä laski käden hartialleni ja kysyi, olenko minä se tyttö, joka kirjoitti harmaapapukaijastani. Siitä, joka söi isäni puvuntakin napit. Ja mitä siitä viestistä oli silloin? Seitsemisen vuotta? Hän muisti. Ja vei minut muiden luo.

”Tässä on Jussi, foorumilla Paxson. Ja tää on Milla. Tässon Mika, eli meidän peejii. Tässon Tiina, eli Tinttu. Tää on Jake.”

Neitokakadut – Variaatioiden aikakausi. Kämäisin saitti ikinä alkuvaiheissaan. Silti neitokakadusivujen parhaimmistoa jo syntyessään. Se sai jumalattomat määrät kehuja ja lukijoita todella nopeasti, vaikken alkuun edes pahemmin mainostanut. Ei tarvinnut olla itseään tyrkyttävä ja myyvä pyrkyri – riitti täysin, että perustin sivuston, joka palveli aikaisempia sivustoja laajemmin neitokakaduharrastajia.

2004 ensimmäinen poikueeni. Nimetön, Solar ja Horus. Sisäsyntyinen sydänvika kaikilla. Isä-Biitsillä todettiin glaukooma. En ikinä unohda, kuinka eräänä iltana Horus oli niin surkeana. Sen huudot muuttuivat itkuksi, kun se halvaantui käsiini. Hiljaista uikutusta. Sitten järjettömiä kramppeja. Poikasruoka valui kuolleesta, kylmettyvästä suusta oksennuksena reisilleni. Solarille toistui sama. Olin viisaampi: toin pyyhkeitä ja varauduin sydänkohtaukseen ja kuolinkramppeihin, sekä oksennukseen.

Tragediani sai minut kiinnostumaan genetiikasta entisestään. Ei vain väreistä, vaan ylipäänsä siitä, mistä geneettiset sairaudet syntyvät. Näin syntyi kiinnostukseni kasvatukseen. Minussa eli toive, että jos vain mitenkään voisin asiaan vaikuttaa, minä haluaisin estää sen, että jollekulle toiselle kävisi, kuten minulle oli käynyt. Halusin opettaa muita, auttaa heitä. Minä jouduin opettelemaan suurimman osan asioista itse englanniksi, mutta tiesin, että suomalaisia palvelee oma kieli parhaiten. Laajensin sivustoani hurjaa tahtia. Layoutit vaihtuivat.

2005. Matka Saksaan, Otto Lutzin luoks. ”Toivon, että Suomessa neitokakadusta tulee yhtä suosittu kuin Saksassa. On hyvä, että teillä on joku, joka tuo sanan kansalle. …Vähän kuin neitokakadujen Jeesus!”

Neitokakadujen Jeesus. …Minäkö? Mutta… ehkä sellaista tarvittaisiin? Tämä laji tarvitsisi… Pelastusta. Luoja, miten halusinkaan auttaa. Pelastaa jokaisen nurkkaan unohdetun yksinäisen neitokakadun pyöreässä häkissään, surkeana. Ja samalla omistajat haukkuivat niitä kirkujiksi ja kiljukauloiksi ja ihmettelivät syytä huudolle. Ja minä vuodatin kyyneleitä pienten vuoksi.

Muistikuva messengerin välityksellä linnusta, joka oli pahasti sairas. Oksentelua. Se menehtyi. Olisin halunnut auttaa enemmän, mutten osannut. Sain eläinlääketieteellisen korkeakoulun monistekokoelman linnuista. Opiskelin sen.

Vaulderie Myyrmäkihallin katossa. 18 metrin korkeudessa. ”Sulla on ehkä promillen mahdollisuus saada se pois.” Ja minä käytin sen promillen mahdollisuuden ja sain lintuni turvaan, huolimatta kusipäisestä vaksista ja poliiseista, jotka raahasivat itsepintaista Idaa pois Myyrmäkihallista kahden tienoilla yöllä.

2006. Tarot-ennustus. ”Mä harrastan lintuja. Mitä mun lintuharrastukselle käy?” ”Sä tulet kohtaamaan tänä kesänä pienen vastoinkäymisen. Ei sinänsä mitään vakavaa – vaan vähän kuin olisit ollut matkalla laivaan, mutta sinulla ei ole sittenkään lippuja. Syksyllä… syksyllä sä onnistut jossakin, mitä olet haaveillut jo pitkään. Tää yksi onnistuminen laukaisee sulle matkan kohti huippua: sä tulet saavuttamaan mainetta ja kunniaa ja sun nimi tullaan tietämään kanssaharrastajien keskuudessa.” Ha. Ha. Hyvä vitsi. Vaan kuinka sitten kävikään? Kesällä Priscus paljastui naaraaksi. Keltaposkien pesitys meni mönkään. Ei ollutkaan lippuja. Vaan syksyllä kuoriutui kaksi poikuetta. Beckyn esikoistytär, Ninja syntyi luokseni. Pieni untuvainen pallero, joka käveli heti puolen päivän ikäisenä rähmäkasana. Pikkuiseni, rakkaani… Oma lapsukaiseni, jota ikävöin nyt niin uskomattoman paljon.

Ja niin alkoi tie kohti nykyhetkeä.

Ninja heitti kumilenkkiä. Ja minä noudin. Toimittaja kirjoitti juttuunsa humoristiseen sävyyn, että kumpikohan meistä on tyhmempi: se, joka aina heittää uudelleen, vaiko se, joka aina hakee uudelleen.

Kassu jäi meille, sillä ostaja teki törkeät oharit. Kassu myös rakastui uuteen avopuolisooni kovasti. Monia rakkaita jäi tien varrellekin. Balrogin niska murtui. Taistelin sen puolesta pitkään, koska minulle sanottiin, että kyseessä oli vain venähdys. Heräsin tunnin välein öisin tarkistamaan sen kunnon. Muuton jälkeen Priscus ja Vaulderiekin lähtivät – ihan kuin enteillen yhä synkempää tulevaa.

Ninja jäi jalkarenkaastaan kiinni ja menetti jalkansa vuonna 2009. Samana vuonna luokseni pieni valkea hopeavauva, Wryy. Wrrrrryyyyyy! Paaperoinen, piskuinen minilintu. Piu-lintu. Valkonelintu.

”Mä oon yskinyt kohta kaksi kuukautta.”
”Poskiontelontulehdus.”
”Mulla jatkuu vähän tää yskä yhä.”
”Jos se jatkuu huolestuttavana, tuu sitten uudelleen.”
Pehmeä pää painautumassa poskea vasten on mitä liikuttavin asia. Vuorotellen suittiin ja hellittiin. Vetäkööt muut päädyt, minä haluan harrastaa lintuja.

”Would you like to be the european overseer of our society?”

Totta hitossa!!! Mieletön kunnia. Artikkeleita Saksaan, Australiaan, Jenkkeihinkin. Suunnitelmia vuodelle 2010 oli vaikka kuinka.

Kuume. Roihahtava kuume. Ei saa henkeä. Kuume laskee. Ircissä joku nauroi ”Kohta se tulee sanomaan lol apua kuolen, kuumetta 38”, ennen kuin kuume oli noussut tuohon asti. Voi, miten oikeassa tyyppi olikaan.

”Mun hengityksessä on jotain vikaa.”

”Mun hengityksessä on yhä vikaa, mä en pääse portaita.”

”Mun sydän hakkaa.”

”Mulla on nyt koko ajan kuumetta. Mä en voi oikeasti hyvin. Eikö tälle voi tehdä mitään?”

”Mä heräsin tukehtumisen tunteeseen yöllä kuumeessa. Mä en jaksa enää kävellä. En pääse itse vessaan. Jos mä nostan käden, musta tuntuu, että saan sydänkohtauksen.”

”Antibiootti ei tunnu vieläkään auttavan. Mulla on ihan hirveä olo. Mä en saa henkeä. Mä en voi kävellä. Mua sattuu rintaan. Mä oon laihtunut useita kiloja.”

”Mä meinasin eilen tukehtua, eiks tälle ihan oikeasti voi tehdä mitään? Mä meinasin oikeasti kuolla, ettekö te ymmärrä? Ei mulla ole päässä vikaa! Ei ole oikeasti, jumalauta! Miksen mä saa apua? Mä olen ollut kohta kaksi kuukautta sairaana! Enkö mä pääse jo sairaalaan? Mä en voi toimia enää yhtään yksin, vaan avopuoliso on kuin joku läheishoitaja!”

Potilas tuodaan sairaalaan. Potilas on syanoottinen: huulet, kynnet ja korvat aivan siniset. Happisaturaatio noin 70%. Happimaski kasvoilla tuo helpotuksen. Potilas otetaan välittömästi sisään. Keuhkoveritulppa? Ei. Tää voisi olla psittakoosi. Ei. Entä HIV? Ei sekään. Potilas lähetetään Paimioon keuhkosairaalaan. Potilas ei saa henkeä. Sulla on allerginen alveoliitti. Linnunpölykeuhko. Potilas ei saa henkeä.

Mä en saa enää henkeä.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *