Vapaa linnunpölykeuhkosta!

Tänään sain puhelun lääkäriltä viimeisimmistä labratesteistä. Minulla on yhä edelleen mykoplasma kehossani, mutta enää äärimmäisen vähäisenä, hipoo rajaa. Lääkäri koetti kovasti puolustella sitä, että ”En mä nyt kuitenkaan näe kannattavaksi, että me lähdetään hoitamaan tätä kun se menee itsestään ohi, eikä sulla oo oireitakaan enää ja ja…” Vastasin siihen, ettei mua se kiinnosta, vaan se, että oliko se pölykeuhko vai ei. Vielä kerran lääkäri muisteli, että enkö mä saanut pitkän antibioottikuurin keväällä, johon mä taoin, että ei, ei, ei ja vielä kerran ei, kun mä sain sen viikon kuurin, sitten myöhemmin taas jonkun viikon kuurin ja vasta sitten paljon myöhemmin kymmenen päivän kuurin ja vain yksi noista ylipäänsä oli oikea lääke. Ja sitten…

”Noh, sikäli kun sun tulehdusarvot on ihan täysin normaalit ja se kuuri on ollut noin lyhyt ja sulla on tuota mykoplasmaa vieläkin, niin siltä se nyt näyttäisi, että ei se ollut linnunpölykeuhko. Että voit sitten näillä näkymin pitää niitä lintuja. Tietty varovainen kannattaa olla… Mutta näin se taitaa nyt sitten olla, että se oli mykoplasma vain.”

Puhelun jälkeen lähes tanssin keskustassa ja hymyilin Naantalin aurinkona. Vastaantulevat ihmiset hymyilivät virnuilulleni takaisin lämpimästi ja jotenkin olo on ihan mielettömän upea ja ihana. Ei tätä voi edes sanoin kuvailla!

Sitten pieni ehkä vähän melodramaattinen katsaus niihin vanhoihin aikoihin… Jotenkin ihan käsittämätöntä se kaikki. Sitä muistaa, kuinka on kierinyt lattialla oikeasti fyysisestä kivusta, kun Becky ja Alma olivat lähteneet juuri. En ole varmaan ikinä tuntenut oloani niin avuttomaksi kuin silloin, kun jotenkin se henkinen sirpaloituminen oli sitä luokkaa, ettei päässyt jaloilleen. On siinä ollut parilla ystävälläkin melkoinen haaste yrittää lohduttaa, kun en paikoin saanut äänneltyä puhelimeenkaan muuta kuin jonkinlaista vaikerrusta ja itkua. Tai ne viimeiset hetket, mitä on käyttänyt lintujensa kanssa. Kun tehtiin kaikki lintujen lempijutut, leikittiin lempileikit läpi ja hyvästeltiin niin hyvin kuin vain voitiin. Ja Ninjan itku, kun se lähti pois. Ja Wryyn, kun käänsin sille selkäni poistuakseni. Tai se syyllisyys, joka vaivasi, kun Alma sairastui, enkä voinut osallistua hoitoon enempää. Monilta päiviltä muistot ovat jotenkin ihan hirveän utuiset, joitain asioita en edes muista tehneeni tai sanoneeni. Päiväkirjat ovat täynnä tekstejä, joista ei todellakaan tunnistaisi minua persoonana. Tuli kirjoitettua melko kolkkoja lyriikoitakin. Sitä on ollut kyllä todella pahasti rikki tuolloin. Onneksi saamani kriisiapu oli ihan mielettömän laadukasta, eikä siellä kukaan vähätellyt lintujen tärkeyttä. Nyt ne laulut, joita kuunteli, saivat ihan uudenlaisen merkityksenkin. Tatuointi oli äärimmäisen hyvää terapiaa kyllä myöskin, enkä kadu sitä todellakaan: se tosiaan symboloi tätä kaikkea niin osuvasti. Neitokakadufeeniks, joka palaa karrelle, täysin tuhkaksi, ja sieltä tuhkasta se nousee uuteen hohtoonsa, aloittaen kaiken alusta.

”When you cried I’d wipe away all of your tears
When you’d scream I’d fight away all of your fears
And I held your hand through all of these years
But you still have
All of me”

Paljon menetin, mutta jos jotain on sanottava, kaikki tämä kasvatti ihmisenä ihan hirveästi. Opin, ettei mikään ole itsestäänselvää. Opin kunnioittamaan entistä enemmän lintujani. Opin arvostamaan harrastatoverien ystävyyttä entisestään. Ymmärsin, mitä todella haluan elämältä. Opin mielettömän paljon itsestäni, persoonastani, siitä mihin kykenen ja missä rajani menevät. Sitä on myös kokenut, mitä on elää ilman lintuja. Nyt jotenkin koen, että on ehkä kehittynyt parempaan suuntaan ja osaa ehkä elää enemmän itseään ja myös muita tyydyttävämmin. Ja osaa kyseenalaistaa. Sitä myös huomasi, että on jotenkin tarvittu yhä. Sen, miten hirveän paljon yksikin ihminen oikeasti voi tehdä ja että pienellä kannustuksella saa autettua myös muita niin paljon eteenpäin. Jotenkin olen löytänyt itsestäni ihan uusia tasoja, sellaisia uusia piirteitä, joista myös pidän. Ennen kaikkea olen saanut rakkaita lintujani takaisin ja se jälleennäkemisen riemu on ollut kyllä sanoinkuvaamaton. En malta odottaa, että pääsen taas rakentamaan aviaariot, pesimätilat ja kaiken, suunnittelemaan tulevaa ja rakentamaan elämääni eteenpäin. Niin mieletöntä!

Kiitos ihan hirveästi kaikille, jotka tuitte, hoiditte lintujani, uskoitte minuun, kannustitte ja jaksoitte myös turhautumiskohtauksiani. Ja anteeksi kaikille niille, joille en jaksanut omassa surussani vastata enää. Kiitos kaikille kauniista myötätunnon sanoista ja tunnustuksesta. Jotenkin se sai silloin uskomaan, että ehkä en ole silti tehnyt kaikkea ihan turhaan. Äh. Kiitos vaan ihan kaikille, kaikesta ja niin pois päin.

Tämä tarina sai viimein onnellisen lopun.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *