Hopea- ja pastellipörröä sekä harrastukseen liittyviä tuntemuksia

Neljä uutta elämää on jo kuoriutunut munista. Väriero pastellikasvon ja ei-pastellikasvon välillä on todella näppärästi tunnistettavissa. Pientä huoltakin tosin on ollut ilmassa…

Poikasia on nyt yhteensä neljä. Viimeisin muksu syntyi yöllä. Piipitysääni on kaikilla todella voimakas jotenkin, etenkin vanhimmainen kajauttelee menemään oikein kunnolla.

Tänään olin hiukan huolissani, sillä Janneke näytti hetken huonovointiselta. Illalla se oli kuitenkin parempi, mutta varoiksi siirsin vauvoja pastellikasvojen hoiteisiin. Ohessa huomasin ensimmäistä kertaa sen, miltä pastellikasvot näyttävät verrattuna normaaliin pörröön!

Itseäni hiukan väsyttää. Harrastuksen motivoivuudesta on ollut puhetta viime aikoina Annin kanssa aika paljonkin. Eilen keskustelumme olisi voinut olla suunnilleen kuin jostain Kaurismäen elokuvasta, kun kumpikin pohti lakoniseen sävyyn vastoinkäymisiä. Väkisinhän sellaiseen ajan kanssa väsyy ja myös tottuu.

Minulla oli viime vuonna todella raskas vuosi henkilökohtaisen elämäni suhteen. Se näkyi monilla tavoilla, mutta muun muassa siten, että harrastukseen liittyvää intoa ei ollut. En osannut surra oikein mitään, enkä jaksanut panostaa kuin ennen. Olen siitä pahoillani. Jännittää hiukan, mitä tästä kaikesta tulee nyt, kun pikkuhiljaa olo alkaa olla normaalimpi. Jotenkin lintuharrastus on vaan opettanut, että mitä tahansa voi sattua ja koska vaan voi käydä huonosti. Sellaisessa elämässä lilluminen pitää ihmisen väkisinkin vähän stressissä koko ajan. Se ei haittaa, jos myös sitä onnistumista tulee koettua. Mutta silloin on ikävää, jos on muista syistä haastavaa tuntea voimakasta iloa. Silloin ne riemunhetket eivät kompensoi stressiä.

Koska minulla on ollut vaikeuksia käydä läpi ihan muidenkin asioiden suhteen normaaleja tuntemuksia, olin munien tullessä pesään ensin todella huolissani, kun en tuntenut sitä tavanomaista intoa kuin ennen. Mutta kun ensimmäinen vauva sieltä sitten kuoriutui, hypin taas tapani mukaan seinille. Ehkä osa tästä kaikesta on luonnollistakin? Siis että 11 vuoden kasvattamisen jälkeen ei ehkä ihan jokaisen tapahtuman kuulukaan tuntua siltä, että pasmat menee sekaisin? Kuulostaisikin ehkä ihan normaalilta. Kenties kyseessä on jonkinlainen laskuvaihe. Noh, eiköhän tämä tästä hiljalleen. Motivaatio nousee ehkä hiljalleen. Oikeastaan jo viikonloppuna näitä asioita pohtiessa sain uutta pontta. Se on joskus ihan pieniäkin juttuja, jotka vaikuttavat siihen, miten paljon jaksaa touhuta ekstraa. Omalla kohdalla kaikki sosiaalisen median reaktiot ja sen sellaiset pitävät innostusta yllä. Jotenkin osa harrastusta minulle on myös se muiden harrastajien kanssa oleminen ja sisällön tuottaminen teille. Tykkään siitä! Ja tykkään, jos siitä tykätään. 🙂 Eikä siinä siis. Vaikka minulla ei olisi lukijoita tai oppilaita tai mitään sellaista, kaikki perusjuttu olisi normaalisti kunnossa. Mutta se, että joku ”seuraa” puuhiani, motivoi minua tekemään paljon ekstraa päälle; jos pitää tehdä vaikka leluntekotutoriaali, pitää ensin tehdä se lelu. 🙂 Olen somenarkkari ja on kiva, kun pystyn pitämään näitä juttuja jotenkin linkitettyinä.
Alla Shaman vahtimassa pesityshäkissä.

Toinen juttu, jonka päätin tänään, on ottaa hiukan kevyemmin ja ruoskia vähemmän. Vaadin itseltäni todella paljon ja joskus se voi myös syödä tarkoitukseni. Päätin, että keskityn riemuitsemaan niistä hetkistä, kun saavutan hyvää – sen sijaan, että keskittyisin murehtimaan silloin, kun en ole saavuttanut mitään. Tänään olin ylpeä, kun siivosin lintuhuoneen mopaten oikein seinätkin. Pikkuhiljaa eteenpäin, takaisin siihen aktiivisuuteen, joka on joskus ollut mulle arkea. Ja voihan harrastus muuttaakin hiukan muotoaankin. Tällä määrällä väkisinkin se kasvattajapuoli painottuu. Olen vakaasti päättänyt, että pitkäaikaishoitolintuja ei enää tule. Tiedän, että se on ollut monelle tosi konkreettinen juttu minulta auttaa tarjoamalla katto pään päälle, mutta valitettavasti samalla olen tahtomattani opettanut osalle vastuuttomuutta. Ja fakta nyt on, että hoitolinnut maksavat nopeasti useamman kymmenen euron kuussa, eikä se alussa saatu omien ruokien parin kilon jämä vain valitettavasti auta parin vuoden jälkeen. Tilanne on nyt tasaantunut ihan kivasti onneksi, eikä minulla ole enää kuin yksi kotiaan odottava hoidokki ja kaksi sellaista, joiden kohtalosta en vielä tiedä.

Paljon iloakin noista on. Eetu jäi minulle lopulta sitten kokonaan, koska olin siihen niin kiintynyt. Se on tietty myös vaara. Esim. Pricella ei ole virallisesti minun, vaikka jo monta vuotta on ollutkin minulla. Tein niin suuren duunin sen kanssa, että tuntuisi kurjalta pistää sitä minnekään. Mutta niin se tuntuu kyllä kaikkien kanssa. On vähän sellainen can’t hug every cat -olo taas. Mutta Pricella saa tosiaan riiailla Latte-nimisen ihanan poitsun kanssa. Pricella olikin ilmeisesti ensimmäinen nainen, joka sulatti tuon pojan sydämen. Siltäkin osin voisi ajatella, että hoidokeissa on ollut paljon hyvääkin. 🙂 Mutta, valitettavasti siihen en enää mene kuin jossain vaiheessa: että sanon vain ”Joo” jokaiseen ”Mulla on lintu, on vähän köh köh allergiaa, haetko pois”.

Toivon, että syksyllä Pricellan ja Latten pesitys onnistuisi. Ovat todella upeita yhdessä! Kummallakin on nyt sulkis päällä, kun pesimäyritykset lopetettiin. Onneksi kaveria voi hiukan jelppiä kutittavien tikkujen puskiessa esiin.

 

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *