Artikkelit

Joidenkin harrastajien keskuudessa tuntuu yhä elävän käsitys siitä, että ihminen luo neitokakadujen värit. Että ihminen jotenkin plottailee jossakin salaperäisessä laboratoriossa ja tuottaa mutaatioita. Tästä käsityksestä johtuen kuulee toisinaan hyvinkin aggressiivisesti kyseenalaistettavan sen, miksi kasvatetaan värejä. No, miten ne sitten syntyvät, jos eivät kummallisten koeputkihedelmöitysten tuloksina?

Kärvistelin jo toista kuukautta mykoplasman aiheuttamassa vakavassa keuhkokuumeessa. Wryy tepasteli sängylläni, tutki paikkoja ja hypähti lopulta ”Tule”-pyynnöstä rintakehälleni kerjäämään rapsutuksia. Se oli rauhoittavaa. Huomasin mielialani kohenevan kovasti ja tunsin suuria hellyydenpuuskia sitä pientä, valkoista olentoa kohtaan. Samalla en voinut olla miettimättä, että se kaikki saattaisi loppua pian.

Neitokakadut ovat papukaijamaailman pupuja, joiden lisääntymisvietti menee helposti ylikierroksille. Kun lintupari yhtäkkiä laskeekin ei-toivotut munat häkin pohjalle, ei luvassa voi olla erityisen onnistunut pesintä. Voiko munat hyvällä omatunnolla tuhota?

Aina silloin tällöin kasvattaja kohtaa neitokakadun, jota muut linnut eivät vaan voi peitota hellyydessä ja persoonallisuudessa. Minulle tämä erityinen neitokakadu oli Ninja, suloinen kaneli-helmiäisnaaras, joka menetti toisen jalkansa.

Yhä silloin tällöin minulta kysytään käsiruokinnan mahdollisuutta. Vastaan lähes aina ei, mikä hämmästyttää monia. Käsiruokinnalla tarkoitan tässä artikkelissa sitä, että poikanen otetaan vanhemmiltaan ja ihminen kasvattaa sen aikuiseksi itse.

Suomesta löytyy monia hyvin toimivia kasvattajia ja pesittäjiä, joille linnut ja niiden hyvinvointi on tärkeää. Valitettavasti kolikolla on myös toinen puoli, sillä on olemassa paljon kasvattajia, joiden toiminta on vähintään epäilyttävää tai täysin epäeettistä.

Kun selailee eläimistä kertovia nettisivuja, pakostakin yksi asia pistää silmään myyntiosioissa: kaikkialla näkyy myytäviä neitokakaduja. Tyypillisimmin nämä linnut eivät ole mitään vanhuksia, mutta eivät myöskään enää nuorikkoja, mikäli siis aivan uusia, vasta luovutettaviksi kasvaneita perheenjäseniä ei lasketa. Toisin sanoen kyseessä ovat kiertolinnut. Neitokakadut, jotka jostakin syystä eivät enää ole voineet jäädä koteihinsa. Mikä johtaa siihen, että näistä hurmaavista lemmikeistä tulee kiertolintuja?

Tässä joitakin enemmän tai vähemmän neitokakaduharrastajien kokemuksiin perustuvia ohjeita arjesta lintujen kanssa.

30. elokuuta 2007 minulle tuli vieraskirjaani jälleen yksi neitokakadukysymys, joita yleensä ratkon päivittäin. Tämä kysymys poikkesi hieman muista. Kirjoittajalla oli kaksi lintua, koiraita, joista toinen oli alkanut käyttäytymään aggressiivisesti.

Kun muinoin hankin harvinaisempia värejä neitokakaduista, toiveenani saada kasvattajien kanssa yhteistyössä aikaiseksi värien leviäminen terveesti Suomeen, en aavistanut asioiden riistäytyvän käsistä tällä tavalla.

Linnuille tarjotaan usein leluja, joissa on pieniä vaarallisia osia, teräviä reunoja tai tupsumaisena purkautuvaa köyttä, joka saattaa naposteltaessa tukkia linnun ruoansulatusjärjestelmän. Lelut voivat toisinaan koitua myös sosiaaliseksi haitaksi. Tunnetuin ja erityisesti koiraisiin vaikuttava turmiollinen lelu on peili.

Selailen erilaisia osto- ja myyntipalstoja. Löydän lukuisia ilmoituksia, joissa halutaan ostaa neitokakadu, mutta samalla toivotaan, että kyseessä olisi jokin "erikoinen väri" tai "mikä tahansa muu neitokakadu, paitsi harmaa".

Otto Lutz on Rottendorfissa, noin 130 km Frankfurtista asustava saksalaismies, joka kasvattaa neitokakaduja. Oton kasvatteja omistan itse kolme, eikä ilman Ottoa Suomi olisi saanut ensimmäisiä keltaposkia ja dominoivaa hopeaansa.

Yksi suosituimmista värimuodoista on l u tino . Yllättävän moni tekee tässä kuitenkin kirjoitusvirheen, joka muuttaa sanan merkityksen aivan täysin.

Kati on monelle neitokakaduharrastajalle tuttu porilainen kasvattaja