Neitokakadun taksonomia

Kaikki elävät organismit voidaan luokitella. Tätä luokittelun tieteenalaa kutsutaan taksonomiaksi. Taksonomian avulla voidaan määritellä tiettyjä ominaisuuksia, joita eliöllä on, sekä havaita sukulaisuus toisten lajien kanssa. Neitokakadun taksonomian sisäistäminen voi tuntua hankalalta, etenkin siksi, että juuri neitokakadun kohdalla on väännetty kättä siitä, miten tämä laji tulisi sijoittaa. Luokittelu on silti hyödyllinen, jotta voidaan hahmottaa neitokakadun ominaisuuksia ja erityisesti niitä seikkoja, jotka tekevät neitokakadusta neitokakadun.
Taksonomisesti neitokakadu kuuluu eläinkuntaan (Animalia). Eläinkunnan eräs tärkeimmistä tunnusmerkeistä on se, että sen eliöt ovat toisenvaraisia, eli autotrofisia. Toisenvaraisuus tarkoittaa sitä, etteivät eliöt voi tuottaa itse energiaa, vaan ne joutuvat käyttämään muita eliöitä energianlähteenään. Neitokakadut käyttävät ravintonaan esimerkiksi kasveja, jotka puolestaan ovat autotrofisia, eli kykenevät itse tuottamaan energiaansa useimmiten yhteyttämällä. Eläinkunnan eliöillä on lihaksisto ja hermosto, ja suurin osa kykenee myös liikkumaan paikasta toiseen tahdonvaraisesti. Eläinsoluilla ei ole soluseinää. Myös ihminen täyttää mainitut kriteerit ja kuuluu täten biologisesti eläinkuntaan.

Neitokakadun pääjaksona on Selkäjänteiset (Chordata). Selkäjänteiset ovat orgamismeja, joilla on ainakin jossakin elämänsä vaiheessa selkäjänne. Selkäjänteisten ryhmä jakautuu kolmeksi alajaksoksi, joista neitokakadu kuuluu ryhmään nimeltä Selkärankaiset (Vertebrata). Selkärankaisilla on jaokkeellinen selkäranka, joka suojaa selkäydintä. Lisäksi ryhmän eliöille on ominaista pääkopan suojaamat, kehittyneet aivot. Selkärankaisiin kuuluvien nisäkkäiden ja matelijoiden lisäksi myös linnut luetaan vesikalvollisiin selkärankaisiin (Amniota). Nimitys tulee siitä, että alkion kehittyessä sitä suojaa vesikalvo, jonka sisällä on sikiönestettä, jossa kehittyvä poikanen kelluu. Ihmisen taksonomia on yhteneväinen neitokakadun kanssa tähän pisteeseen asti. Sitten ihminen erottautuu omaan luokkaansa, nisäkkäisiin (Mammalia).

Neitokakadu kuuluu lintujen luokkaan (Aves). Se on Selkärankaisten toisiksi suurin luokka, johon kuuluu yli 9000 lajia. Kaikilla linnuilla on huomattavia yhteisiä piirteitä, kuten sulkapuku ja sekä leuoissa oleva sarveiskuori, eli nokka. Kenties hämmästellyin ja ihailluin piirre on lintujen kyky lentää. Useimpien lintujen eturaajat ovat evoluution myötä kehittyneet siiviksi. Lisäksi vartalon piirteet ovat kehittyneet virtaviivaisiksi lentämisen helpottamiseksi.

Painoon nähden neitokakadun pinta-ala on varsin suuri, mikä on rasite lämmönsäätelyjärjestelmälle. Muiden lintujen tapaan neitokakadu on tasalämpöinen eläin, eli se kykenee säilyttämään samana ruumiinlämpönsä, joka on noin 40 ºC. Säilytyskyky johtuu siitä, että lintujen verenkiertoelimistö on erittäin pitkälle kehittynyt: niiden sydän on nelikammioinen.
Linnuista alaspäin mentäessä tullaan lahkoon Papukaijalinnut (Psittaciformes), josta tunnetaan noin 320 eri lajia. Australiassa papukaijalajeja tiedetään olevan 52. Yhtenäistä papukaijalinnuille on voimakkaasti kaareutuva ylänokka, suurehko pää suhteessa ruumiiseen, lyhyehkö kaula ja vahvat jalat, jotka mahdollistavat kiipeilemisen. Monilla linnuilla nokka on kiinnittynyt suoraan kalloon, mutta papukaijalinnuilla nokka on liittynyt ylimääräisen saranan (”craniofacial hinge”) avulla kalloon. Nokan sisällä oleva kieli on paksu ja lihaksikas ja sitä käytetään aktiivisesti ruoan käsittelyssä suussa. Papukaijalintujen jalkojen rakenne on zygodaktyylinen, eli kaksi varvasta osoittaa eteen ja kaksi taakse. Pihtiote mahdollistaa kiipeilemisen ja ruokapaloihin tarttumisen. Lisäksi papukaijalinnut tunnetaan niiden huomattavasta älykkyydestä ja ennen kaikkea matkimistaidoistaan.

Papukaijalintujen lahko jaettiin aikaisemmin kolmeksi heimoksi: Papukaijat (Psittacidae), Lurit (Loriidae) sekä Kakadut (Cacatuidae). Nykyisin kuitenkin kakadut lasketaan papukaijojen heimon alaheimoksi (Cacatuinae). Neitokakadu kuuluu tähän Kakadujen alaheimoon, josta tiedetään kaiken kaikkiaan noin 18 lajia. Kakadut jaetaan useimmiten Adamsin mukaan kahteen tribukseen, valkoisiin (Cacatuini) ja mustiin (Calyptorhynchini). Mustat kakadut puolestaan jaetaan sukuihin Probosciger ja Calyptorhynchus. Smith (1975) ehdotti puolestaan jakoa viiteen sukuu, mutta hänen teoriaansa ei ole näytetty koskaan toteen. Nämä viisi sukua olisivat olleet Probosciger, Calyptorhynchus, Cacatua, Callocephalon sekä Nymphicus. (Brown ja Toft, 1999) Kakadut eroavat muista papukaijoista muun muassa siten, etteivät kykene tuottamaan sinistä tai vihreää pigmenttiä sulkapeitteeseensä. Lisäksi kakaduilla on erityisominaisuutenaan sappirakko.

Neitokakadu on alaheimonsa pienin jäsen. Se on ainoa kakadu, jolla on pitkä ja kiilamainen pyrstö ja solakka vartalo. Lisäksi muista kakaduista poiketen sen siivet ovat pitkät ja teräväkärkiset. Ennen neitokakadun kuuluminen kakadujen heimoon kyseenalaistettiin näiden vartalon mallin ja muiden eroavaisuuksien vuoksi. Esimerkiksi jalan käyttäminen on neitokakaduilla vähäisempää ruokailun yhteydessä, mikä johtuu todennäköisesti siitä, että neitokakadu ruokailee maassa. Neitokakadu lisäksi rapsuttaa päätään siiven yläpuolelta, eikä alapuolelta, kuten suuremmat kakadut. Myös neitokakadujen sulkasadon järjestys, korvakäytävän ja käpyrauhasen rakenne, sekä nuorten lintujen ja naaraiden siipilaikkujen sijainti ovat olleet muista kakaduista poikkeavia tekijöitä (Lewis, 2007, Brown ja Toft 1999).

Aikaisemmista epäilyistä huolimatta DNA-testit ovat osoittaneet neitokakadun todella kuuluvan Cacatuinae-alaheimoon. Todisteita on löydetty muun muassa tutkimalla mitokondrioita ja allotsyymejä, eli eräitä entsyymin muotoja (Lewis, 2007). Sukulaisuutta vahvistaa myös se, että neitokakadu ja ruusukakadu (Eolophus roseicapillus) ovat kyenneet tuottamaan jälkeläisen, hybridin, joka sai nimekseen Galatiel. Nimi on yhdistelmä lajien englanninkielisistä nimistä ”galah” ja ”cockatiel”. Ruusukakadu on ainoa kakadu, joka kuuluu Eolophus-sukuun.
Selkein ulkomuodollinen yhtenäisyys neitokakadun ja muiden kakadujen välillä on töyhtö. Kiehtovaa on myös se, että neitokakadun poikasella on muiden kakadujen tapaan vain yksi untuvapuku ennen sulkien muodostumista, siinä missä Psittacidae– ja Loriidae-heimojen linnuilla tulee yleensä kaksi untuvapeitettä. Joitain poikkeuksia lukuun ottamatta kakaduvanhemmat hoitavat munien hautomisen ja poikasten hoitamisen yhdessä, kuten myös neitokakadut. Lisäksi joillakin Calyptorhynchus-suvun kakaduilla on neitokakadun tapaan poskikuvio. Tältä suvulta on löydettävissä myös samankaltaista kalpean keltaista juovitusta kuin neitokakadunaarailla (Allen, 1981). Näin ollaan tultu siihen tulokseen, että neitokakadu on läheistä sukua Calyptorhynchus-suvun kanssa (Lewis, 2007).

Neitokakadulla on toistaiseksi oma suku, Nymphicinae. Tähän sukuun ei kuulu mitään muita kakaduja. Viimeisenä taksonomiassa ilmoitetaan neitokakadun laji, joka neitokakadun kohdalla on hollandicus. Suku ja laji muodostavat yhdessä tieteellisen nimen, Nymphicus hollandicus. Alalajeja neitokakadulla ei ole.